Tässä erityisessä ajassa koetellaan meidän ihmisten resilienssiä ja epävarmuuden sietokykyä niin yksilö-, yhteisö- kuin yhteiskuntatasollakin. Toivon ylläpitäminen voi tuntua meistä haastavalta ja usko maailmankirjojen rauhaisaan tulevaisuuteen voi joutua todelliselle koetukselle.

Sitran tulevaisuusbarometrin tuloksissa vuodelta 2025 todettiin, että ihmisten luottamus Suomen parempaan tulevaisuuteen on notkahtanut. Omaan tulevaisuuteen uskotaan yhä, mutta luottamus asuinkunnan, Suomen ja varsinkin ihmiskunnan tulevaisuuteen horjuu.

Sietämätön kokemus muuttuu siedettävämmäksi turvallisessa kohtaamisessa

Tässä ajankuvassa on siis erityisen merkityksellistä löytää keinoja vahvistaa ihmisten turvallisuuden tunnetta ja kiinnostua aktiivisesti siitä, miten eri yhteiskuntarakenteiden tasoilla voidaan vähentää inhimillistä kärsimystä ja lisätä luottamusta tulevaisuuteen.

On myös keskeistä tiedostaa erilaisten yhteiskunnallisten valintojen ja päätöksenteon taustalla olevia mekanismeja; miksi toistamme toimintamalleja, jotka lisäävät ihmisten ulkopuolisuuden tunnetta, huonommuuden ja arvottomuudentunteen aiheuttamaa häpeää sekä ylisukupolvisen traumataakan siirtämistä seuraavalle sukupolvelle.

Mikäli ihminen ei ole kokenut yksilö- ja yhteiskuntatasolla korjaavia kokemuksia turvallisuudentunteen palauttamiseksi, on hänen vaikea säädellä tunteitaan ja vireystilaansa. Tällöin ihminen hätääntyy ja joutuu reaktiiviseen puolustuksen tilaan helposti sekä ajautuu nopeammin konflikteihin ja ajattelemaan muista ihmisistä pahaa, kokien maailman turvattomana paikkana ja muut ihmiset pahantahtoisina.

Tämänhetkinen tapa luoda julkisesti uhkakuvia aiheuttaa ihmisissä ymmärrettävästi turvattomuuden tunnetta ja epävarmuutta elämän eri osa-alueilla. Näiden turvattomuutta sisältävien tulkintojen pohjalta yksilöt ja yhteisöt joutuvat lujemmin kaivautumaan poteroihinsa ja ajautuvat yhä kauemmas toisistaan. Tällöin ei ole mahdollisuutta pysähtyä vahvistamaan sellaista toimintamallia, joka lisäisi ihmisten turvallisuudentunnetta ja rakentaisi sellaisia kohtaamisen keinoja eri yhteiskunnan rakenteissa, joissa autetaan kollektiivista palautumiskykyä.

Tässä ajankuvassa myös ammattilaisten oma jaksaminen ja keinot kannatella epävarmuutta ja kuormituksen tuomaa pitkäkestoista stressiä ovat koetuksella. Keskeistä on siis myös vahvistaa ammattilaisten omia suojautumisen keinoja ja lisätä työn rakenteisiin kannattelevia kohtaamisen kohtia, jotka tukevat omien rajojen vahvistamista sekä säädeltyä suhteessa oloa suhteessa itseen ja muihin.

On tärkeää tulla nähdyksi arvokkaana osana yhteiskuntaa

Traumainformoidusta tulokulmasta käsin nähdään tärkeänä vahvistaa ihmisten osallisuuden tunnetta ja kokemusta tasa-arvoisuudesta, tarpeita, jotka koskettavat meistä jokaista ja jota jokainen meistä ansaitsee; tulla nähdyksi arvokkaana osana yhteiskuntaa.

Historiamme valossa on kuitenkin ymmärrettävää, että traumatisoitumisen aiheuttamat toimintamallit, jotka lisäävät yhteydettömyyttä, ovat edelleen syvällä kulttuurissamme. Vahva häpeällä kasvattaminen ja omin avuin pärjääminen ovat ymmärrettäviä suojautumisen keinoja sietämättömiltä tunteilta, joita ei ole kannateltu eikä niihin ole saanut tarvita, saati kokea lohtua ja kannattelua.

Näiden tiedostamattomien, turvattomuutta lisäävien toimintamallien huomaaminen ja muutokseen pyrkivien toimien lisääminen olisi ensiarvoista muokataksemme tulevaisuuttamme myötätuntoisemmaksi, ihmisyyden ainutlaatuisuutta vaalivaksi.

Tietoisten turvaa ja lohtua lisäävien toimintamallien ja korjaavien kokemusten tarjoaminen eri organisaatioissa ja yhteiskunnan eri tasoilla olisikin yhteiskunnallisesti ja kansantaloudellisesti suurta viisautta, joka voisi vahvistaa kansallista arvontuntoamme sekä lisätä ihmisyyden suojaavia kokemuksia; kokemusta tulla hyväksytyksi ja nähdyksi arvokkaana ja riittävänä.

Tämä korjaava kokemus palauttaisi myös ihmisen toimijuuden kokemusta, antaisi mahdollisuuden toipumiselle, vähentäen ihmisen kärsimystä sekä keventäisi lisäksi kansanterveydellistä kuormitusta.

Kansalaisoikeusaktivisti Malcolm X on sanoittanut viisaasti; ”When the I becomes a we, illness becomes wellness.” Tämä lause pukee sanoiksi ja kiteyttää mielestäni traumainformoidun lähestymistavan ydinsanoman.

Olen työskennellyt lähes kahdenkymmenenviiden vuoden ajan traumatisaation eri muotojen ja ilmiöiden parissa ja olen saanut huomata traumasensitiivisen, yhteyksiä vahvistavan ja turvallisuuden tunnetta lisäävän kohtaamisen voiman.

Monet meistä joutuvat kulkemaan turvattomina ja arvottomuudentunteen alistamina, vailla yhteyttä omaan kehoonsa ja sen kantamaan kärsimykseen, jonka traumaattiset kokemukset ovat siihen taakaksi polttomerkillä painaneet. Trauman jälkeensä jättämä yhteydettömyys kehon ja mielen välillä aiheuttaa sen, että ihmisellä ei ole tunneyhteyttä kokemaansa, eikä hän kykene lohduttamaan ja rauhoittamaan itseään. Keho kantaa traumakokemusten aiheuttamaa taakkaa ja taakka siirtyy hoitamattomana sukupolvelta seuraavalle. Se uuvuttaa ja nakertaa kokemusta itsestä hyvänä ja riittävänä. Se raastaa ja vaatii, väsyttää kantajansa.

Mistä sitten luoda toivoa tähän kaikkeen kärsimykseen?

Olen saanut omien kokemusteni kautta huomata, mikä merkitys ihmiselle on, kun häntä kohdellaan arvostavasti ja traumasensitiivisesti ja miten myötätuntoinen, tässä hetkessä turvaa tuova kohtaaminen ja myötätuntoinen katse synnyttävät uudelleen toivoa ihmisiin, jotka ovat siitä jo melkein joutuneet luopumaan.

Traumatietoisuudella pyritään vahvistamaan yhteiskunnallisten rakenteiden turvallisuutta, ehkäisemään trauma-organisoitunutta tapaa ihmisten keskinäisissä toimintamalleissa sekä lisäämään tietoisuutta yhteiskunnan eri tasoilla ylisukupolvisista traumamekanismeista, kuten ylisukupolvisesta häpeäsiirtymästä ja traumataakasta.

Traumainformoitu työote pyrkii auttamaan ihmisiä ja organisaatioita luomaan turvallisia, kunnioittavia ja myötätuntoisia vuorovaikutussuhteita, estämään ihmisten uudelleen traumatisoitumista järjestelmässä sekä vahvistamaan heidän toipumistaan ja hyvinvointiaan.

Psykologi ja traumaterapeutti Peter Levine on todennut: ”Kaikilla on myötäsyntyinen kyky parantua traumasta. Siihen tarvitaan vain oikeat työkalut.” Nyt on meidän kaikkien ihmistä kohtaavien ihmisten ja yhteisöjen aika ottaa ne työkalut käyttöön ja luoda turvallista ja toivontäyteistä tulevaisuutta seuraaville sukupolville.

Satu Deraz
vakauttava traumapainotteinen perhepsykoterapeutti, vakauttava konsultti
Merikratos Oy