Juha Siltala: Ovatko työsuhteet sittenkin muuttamassa luonnettaan?

Professori Juha Siltala ennustaa ohenevien työsuhteiden palaavan parin lihavan, vakitöitä lisänneen vuoden jälkeen. “Osa väestöstä eristetään ulos talouden supistuvasta kiertokulusta.”

Juha Siltala

Ekonomistit ihmettelivät joitakin vuosia sitten, miksi toipuminen finanssikriisin jälkeisestä lamasta kesti niinkin kauan huolimatta siitä, että keskuspankit laskivat ohjauskorot alle nollan, painoivat rahaa ja ostivat valtioiden velkakirjoja. Elvytys ei käynnistänyt investointeja, ja yhdeksi syyksi arveltiin kysynnän heikkoutta.

Palkkataso näytti länsimaissa irtautuneen tuottavuuden kasvusta ja laahaavan sen jäljessä (Brynjolfsson, E. – McAfee, A. (2014) The Second Machine Age. Work, Progress and Prosperity in a Time of Brilliant Technologies. New York – London: W. W. Norton & Co). Yhdysvalloissa palkat olivat polkeneet paikoillaan IT-buumin puhkeamisesta lähtien vuosituhannen vaihteessa. Saksassa halpatyömarkkinoiden syntyminen kallistyömarkkinoiden rinnalle painoi kotimaista kysyntää, vaikka vienti olisi vetänyt kuinka hyvin. USA:ssa ja Saksassa työllisyyden elpyminen merkitsi huonopalkkaisten ja osa-aikaisten palvelutyöpaikkojen syntyä samaan aikaan kun tuottavuus kasvoi teknisesti tehostetussa mutta työllisyydeltään vähenevässä teollisuudessa.

USA:ssa lama taittui jo 2010 mutta palkat saavuttivat kriisiä edeltäneen tasonsa vasta viisi vuotta myöhemmin - pitkään jatkuneesta täystyöllisyydestä huolimatta (Tyson, L., & Spence, M. (2017). Exploring the effects of technology on income and wealth inequality. In H. Boushey, B. J. Delong, & M. Steinbaum (Eds.), After Piketty. The Agenda of Economics and Inequality (pp. 170-208). Cambridge MA – London: Harvard UP; https://stellenmarkt.faz.net/karriere-lounge/markt/der-mysterium-der-lohnarmen-erholung/; Schmitt, J., Gould, E., & Bivens, J. (2018). America’s slow-motion wage crisis. Four decades of slow and unequal growth. Economic Policy Institute publication. https://www.epi.org/publication/americas-slow-motion-wage-crisis-four-decades-of-slow-and-unequal-growth-2/.)

Työmarkkinoiden rakennemuutokseen liittyen pohdittiin myös, tuottiko alustatalous kroonisesti alipalkattua työllisyyttä, jossa käytännössä työsuhteessa olevat maksoivat itse eläke- ja terveydenhoitokulunsa, jos jaksoivat. Automaatio nähtiin lähinnä keskipalkkaisen työllisyyden hävittäjänä, joka jätti jälkeensä ylityöllistettyjä nettivelhoja, heidän kokopäivätoimisia niskahierojiaan ja osa-aikatyöllisiä tarjoilijoita.

Mutta sitten alkoi kuulua kummia: USA:han syntyi myös hyvin maksettuja uusia työpaikkoja ja reaalipalkat kohosivat vihdoin myös keskimääräisesti. Ylempi keskiluokka kasvoi nopeammin kuin väliryhmät köyhtyivät (Rose, S. J. (2016) The Growing Size and Income of the Upper Middle Class. Washington: Urban Institute) Suomessa kuitattiin alustatalouteen liittynyt huoli perusteettomaksi, sillä työsuhteista 2/3 oli edelleen tyypillisiä työsuhteita ja työpaikoissa roikuttiin kiinni entistä pidempään (Pasi Pyöriä (toim.) Työelämän myytit ja todellisuus. Helsinki: Gaudeamus). Ammatteja ei vaihdeltukaan yhtä mittaa, niin kuin oli pitkään ennusteltu arvioitaessa elinkautisen oppimisen tarpeita. Automaatio näytti ennemminkin muuttavan työtehtäviä kuin hävittävän kokonaisia ammatteja tai ammattialoja.

Työllisyyden paraneminenkaan ei tapahtunut vain nollasopimusten varassa. Kun Suomi viimein nousi pitkästä stagnaatiosta kymmenen menetetyn kasvuvuoden jälkeen ja palkatkin viimein alkoivat nousta vuonna 2018, syntyneet työsuhteet olivat jälleen perinteisiä vakituisia kokopäivätöitä eivätkä työllistymisen laskennallista minimiä, yhtä työtuntia viikossa. Vielä alkuvuodesta työsuhteet lisääntyivät nopeammin kuin tehdyt työtunnit, mikä voitiin ymmärtää alityöllisyydeksi (http://www.stat.fi/tietotrendit/blogit/2018/tyollisyys-kasvoi-ihan-oikeasti/). Osa-aikatyön ja määräaikaisuuden lisääntymistä on silti todettu. Hyviin työllisyyslukuihin kätkeytyvät myös ne 117000 osa-aikatyöllistä, jotka tekisivät mieluummin kokopäiväistä työtä. Vastentahtoinen osa-aikatyö on työttömyyden korvike ja joustokeino työmarkkinoilla. (http://www.stat.fi/tietotrendit/blogit/2018/tyollisyystrendin-hannanpaahan-ei-pida-takertua/; http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2018/vastentahtoiset-osa-aikatyot-yleistyneet-2010-luvulla/)

Nousukausi näyttää taittuvan nopeasti

Nousukausi näyttää kuitenkin taittuvan jo kahden hyvän vuoden jälkeen. Taloustieteilijä Michael Roberts on arvioinut blogissaan (https://thenextrecession.wordpress.com/) maailmantalouden kasvun hauraaksi sen takia, että valtioiden, yritysten ja yksityistalouksien velkataakka äidyttää pienetkin koronnostot tuntuvaksi kysyntävajeeksi. Lamauttavaa koronnousua ennakoivasti teolliset investoinnit ovat jääneet niukoiksi. Valtioita rasittaa finanssikriisin aikainen pankkiriskien kantaminen ja kroonistunut työttömyys, joka meilläkin näkyy samanaikaisena työvoimapulana kolmanneksessa yrityksistä ja vaikeasti työllistettävien suurena joukkona.

Mieleen palaa ajatus siitä, ettei nettivetoinen talous ehkä sittenkään tuota samanlaista pitkää talouskasvun kautta kuin sähkö- ja kemiavetoinen vaihe teollisessa vallankumouksessa 1800-luvun lopulta 1960-luvulle (Robert J. Gordon (2016) The Rise and Fall of American Growth. The U.S. Standard of Living Since the Civil War. Princeton – Oxford: Princeton UP) Kun massatuotanto tuli toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan, päästiin vuosikymmeniä neljän prosentin talouskasvuun ja hyvään työllisyyteen. Tuottavuutta kasvatti jo maaltapako tehtaisiin. Teollisuustuotteista ammennettiin hyvää katetta, mutta raaka-aineita ja energiaa sai halvalla. Töissä oli 1960-luvulta lähtien suuria ikäluokkia, jolloin huoltosuhde ei tuottanut vaikeuksia vaan julkiset palvelut ja työeläkejärjestelmät rakennettiin laadukkaiksi. Pitkän sekulaarin stagnaation taustalla 2000-luvulla voisikin piillä vanhakantainen ylituotantokriisi, teollisten investointien heikko tuotto ja rahan ylitarjonta.

Työvoimaan ei sitouduta entiseen tapaan

Työttömyysturvan keston lyhentäminen ja sen tason laskeminen, työttömien aktivointi, erottamisen helpottaminen ja yleissitovuuden poistaminen ajavat työntekijöitä suostumaan työhön halvemmalla ja huonommin ehdoin. Halvan ja joustavan työvoiman tavoittelu lähtee perimmältään siitä, että investoinnit tuottavat entistä heikommin ja eikä nousukausiin voi luottaa. Halpatyövoima kuitenkin lyhentää kasvukausia ja pahentaa lamoja entisestään. Yleissitovuus ja minimipalkka ovat tutkitusti nostaneet palkkatasoa. USA:ssa toisen maailmansodan jälkeen vain 30 % työntekijöistä oli työehtosopimusten piirissä mutta myös muut työntekijät pääsivät nauttimaan niiden parantamista työehdoista ja palkkatasosta.

Nyt, kun kysyntään ja talouskasvuun ei oikein luoteta, työsuhteiden kustannuksia halutaan pienentää eikä työvoimaan sitouduta entiseen tapaan. Oikeastaan tämä kuitenkin on paluuta entiseen: alkumuodossaan palkkatyö tarkoitti tarvittaessa työhön kutsuttuja päiväläisiä, sadonkorjaajia. Itsensä työllistävät kansalaiset harjoittivat omaa liikettään tai elivät omasta tilastaan – he olivat omia isäntiään (Pertti Haapala (toim.) Suomen rakennehistoria. Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen (1400-2000). Tampere: Vastapaino).

Mutta ovatko itseään työllistävät alihankkijat nykyään isäntiä? Monessa tapauksessa he voivat myydä työtään vain toisten valmiiksi kilpailuttamaan hintaan eivätkä toisaalta voi kieltäytyä myymästä työtään ihan mihin hintaan tahansa. Entisajan isännälle viimekätistä tinkimisvaraa tarjosi omavaraistalous: sen turvin saattoi myös olla menemättä markkinoille tai lakata tuottamasta ylijäämää, jos työn tai tuotteen hinta painui kannattamattoman halvaksi. Pelkän työn myyjät eivät kuitenkaan ole omavaraisia.

Minervan pöllö lähtee lentoon iltahämärissä: pitkät trendit erottuvat, kun ne alkavat taittua. Länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen yleistynyt työmarkkinakansalaisuus tarkoitti sitä, että työsuhde sisälsi myös eläkkeen, sosiaaliturvan ja terveydenhoidon sekä turvatakeet työttömyyden kaltaisia markkinariskejä vastaan. Maataloustuet pitivät yllä maanviljelyä elämäntapana kysymättä, kannattiko se maailmanlaajuisessa työnjaossa. Samalla lailla työntekijä sai työsuhteen kautta kansalaisosinkona muutakin kuin maailmanmarkkinoilla kilpailutetun yksilöllisen marginaalituottavuutensa verran: palkkatyöllä liityttiin yhteiskuntaan.

Palkkatyön arvo itsen määrittelyssä ja oman arvon todistamisessa on paradoksaalisesti kasvanut sitä mukaa, kun sen tarjonta on nuorten näkökulmasta niukentunut. Nuoret vannovat arvotutkimuksissa työllä elämisen nimiin, mutta vaalivat myös läheisiä ihmissuhteita ja harrastuksia vastapainona sille. Työlle ei siis omistauduta niin kokonaisvaltaisesti kuin sodan jälkeen oli tapana.

Työsuhteiden ohetessa muu byrokratia kasvaa

Yrittäjien ja yritysten kannalta on aivan loogista edellyttää palkansaajilta joustoa niin palkoissa kuin työajoissa markkinatilanteen mukaan, sillä joutuvathan yritykset itsekin tyytymään siihen mitä markkinoilta saavat otettua. Media hokee hokemasta päästyä, että kollektiivinen sopiminen kuuluu savupiipputeollisuuden aikaan ja että maailman muutos tekee omalla painollaan lopun ay-liikkeen vaikutusvallasta, elleivät lakkorajoitukset ehdi ensin.

Makrotalouden ja julkisen talouden kannalta työsuhteiden keventäminen ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Ihminen näet tarvitsee ylläpitonsa silloinkin, kun häntä ei tarvita työmarkkinoilla tai työmarkkinoilta saatava tulo ei riitä elämiseen.

Jos työvoima kiertää yhtä paljon ylöspäin kuin alaspäin, putoamiset eivät ole pysyviä ja työttömyyskaudet jäävät lyhyiksi. Tällöin ongelmaksi jää lähinnä työntekijöiden stressi. Jos taas työn tarjonta ja työvoima kohtaavat vain palkkatasoa laskemalla, työsuhdeturvaa heikentämällä ja oheiskuluja karsimalla, työmarkkinakansalaisuuden aikana työsuhteeseen sisällytetyt vastuut tulevat kannettaviksi muuta kautta.

Työsuhteiden ohetessa muu byrokratia kasvaa. Erilaiset palkkatuen muodot yleistynevät entisestään. Eläkeläiset lakkasivat välillä olemasta köyhin väestönosa mutta se voi olla uudestaan edessä, jos vanhoina erotetut joutuvat ottamaan mitä työtä tahansa tai työhistoria jää katkonaiseksi. Siinä tapauksessa eläkeläiset tarvitsevat harkinnanvaraisia tukia. Palkkatyöstä riippumaton kansalaistulo ja sen mahdolliset vastikkeet eivät poistu politiikan päiväjärjestyksestä. Vaikeus on vain siinä, että niukasti korvattu ja pätkittäinen työ ei tuota sellaista verokertymää, jota sen subventointiin tarvitaan. Kysyntävaje ei liioin katoa. Siinä missä työmarkkinakansalaisuus on ollut myös tapa liittyä yhteiskuntaan, joissain sen jälkeisissä visioissa kaikkien integroimiseen ei enää pyritäkään vaan osa väestöstä eristetään ulos talouden supistuvasta kiertokulusta (Tyler Cowen (2013) The Average is Over. Powering America Beyond the Great Stagnation. New York: Dutton; Saskia Sassen (2014) Expulsions. Brutality and Complexity in the Global Economy. Cambridge, MA: Harvard IP)

Tällaiset näyt ovat radikaaleja 1900-luvun valossa, mutta ehkä sellaiset ongelmat kuin työllisyys, kasvu ja työ yhteiskunnallisena siteenä eivät enää näyttäydy entisellä lailla yhteiskuntien kohtalonkysymyksinä, kun vihdoin tiedostettu ilmastonmuutos vyöryttää vastattaviksi muita haasteita.

Liian pessimistiä ennusteluja voi suhteellistaa muistuttamalla, että tarpeelliset työt eivät lopu niin kauan kuin ihmiset työnjaollisessa yhteiskunnassa tarvitsevat toisiaan. Rahan kierrättäminen kansantaloudessa on ratkaistavissa, ainakin periaatteessa, ja ilmastotekijätkin voidaan sisällyttää kustannuksiin.